Ammattiin opiskelun ja vakiuisen työn merkitys

 Liikun pyörätuolilla ja tarvitsen toimissani melko paljon ulkopuolista apua. Nyt olen aikuinen nainen, mutta jo lapsesta asti olen ollut hyvin aktiivinen, monessa mukana oleva ja eteenpäin pyrkivä. Sellainen olen edelleenkin. Vamma ei ole koskaan ollut minulle este asioiden tekemiseen. Se on vain yksi minuun kuuluvista ominaisuuksista, joka välillä päätöksiä tai ratkaisuja tehdessä on pakko ottaa huomioon.

Minulle oli peruskoulun yläasteella täysin selvää, että jatkan opiskelua oppivelvollisuuden jälkeen ja hankin ammatin. Jatkoin opiskelua lukiossa, koska ammattikoulusta ei löytynyt yhtään kiinnostavaa, mutta myöskään vaikeavammaisuuteni vuoksi minulle mahdollista alaa tai ammattia. No, onneksi pidän opiskelusta ja sainhan lukiossa aikaa miettiä, miksikä haluan isona ja mikä on minulle realiteetit huomioon ottaen oikeasti mahdollista. Tässä vaiheessa vammakin oli pakko mielestäni huomioida, halusi sitä tai ei.

On myönnettävä, että joskus olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi yhteisöstä tai yhteiskunnasta. Ajattelin silloin, etten voi laajassa mittakaavassa vaikuttaa edes omiin asioihini tai siihen mitä itse haluaisin tehdä ja kuinka oman elämäni sujuvan, puhumattakaan siitä mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Miten niihin tapahtumiin sitten voisi vaikuttaa tai osallistua. Ammattiin opiskelu on tärkeää paitsi pätevyyden ja ammattitaidon saamisen kannalta, mutta myös siksi, että sen kautta vasta tunsin itseni täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Nyt minulla on koulutus ammattiin, olen osa työvoimaa, kuulun osaksi jotakin ja voin osoittaa papereiden perusteella olevani pätevä nimenomaan tiettyyn tehtävään tai työhön. Voin siis ansaita oman toimeentuloni tuntien itseni myös merkitykselliseksi, koska ammatillisen koulutukseni kautta minulla on mahdollisuus antaa oma työpanokseni yhteiskunnalle.

Olin aina ajatellut, että haluaisin vammastani huolimatta voida jotenkin auttaa tai tukea ihmisiä. Niinpä päädyin lukion jälkeen yliopistoon lukemaan sekä psykologiaa että sosiaalitieteitä. Ne molemmat kiinnostivat minua paljon ja toisaalta olin kuullut, että psykologina ja/tai sosiaalityöntekijänä sinulle kyllä töitä riittäisi. Nyt minulla on kaksi maisterin tutkintoa suoritettuna (PsM ja YTM), jotka antavat minulle sekä psykologin että sosiaalityöntekijän pätevyyden / ammatin, mutta vakituista työtä sitkeästä hakemisesta ja näillä aloilla vallitsevasta työvoimapulasta huolimatta en vain ole saanut. Miksi näin? Missä vika? Asenteissako?

On asia erikseen, kuinka helppo vammaisena on saada töitä, varsinkin näinä korkean työttömyysasteen aikoina. Mutta kaikille tulee suoda tunne täysivaltaisuudesta yhteiskunnassamme, jonka ammattipätevyyksien ohella opiskelu minulle on antanut. Niin sanottuja pätkätöitä ajoittain löytyy kursseilta, leireiltä ja joistakin projekteista. Toisaalta nekin ovat usein löytyneet hyvien verkostojen ja oman valtavan aktiivisuuden kautta. Olen tuntenut oikeita ihmisiä, ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja uskaltanut avata suuni. Vakituisenkin työn uskon vielä löytyvän, kunhan jaksaa olla aktiivinen, uskoa ja markkinoida itseään.

Kirjoittanut Janna Maula

_-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Emilia Mäkiranta on sähköpyöräruolilla liikkuva nainen, joka kovalla hakemisella, uskolla itseen ja omiin taitoihin sai puoli vuotta sitten vakituisen työpaikan Matrocks oy:n tiedottajana. Tässä hänen bloggauksensa työllistymisestä ja vammausuudesla. Löytyy myös osoitteesta http://matrocks.fi/tiedottajalla-on-asiaa/

TIENI TIEDOTTAJAN SAAPPAISIIN

Olin jo pitkään hakenut töitä ristiriitaisin tunnelmin. Tiesin olevani hyvä tyyppi ja soveltuvani mainiosti johonkin työtehtävään, sen olivat kymmenet työnantajat jo kertoneet. Kymmenien hakemusten jälkilöylyinä sain aina sen toiveita herättävän puhelun. ”Haluaisimme kyllä ehdottomasti nähdä sut” kuului innon sävyttämä ääni linjan toisesta päästä. Onnistuneilta tuntuneet hakuprosessit kuitenkin kariutuivat syystä tai toisesta.” Olet hyvä tyyppi, mutta valinta ei tällä kertaa osunut juuri sinuun” oli lause, joka rupesi muistuttamaan mitä tahansa jonotusrepliikkiä erilaisiin asiakaspalvelunumeroihin.  Muistin sen ulkoa, halusin tai en.

Suurin haaste työllistymiselleni oli ehdottomasti tuo nelipyöräinen penkki perseeni alla, vaikkakin se oli kasvanut osaksi identiteettiäni. Pyörätuolia ei ajatella identiteettinä vaan voisi puhua jopa jonkinlaisesta vammaisuuden sinetistä. Kun puhutaan vammaisuudesta, se on pelottava asia. Sitä ei osata kohdata kun ei tiedetä, mitä vammaisuus oikeastaan on, ja siihen liitetään paljon tarpeettomia stereotypioita kuten esimerkiksi se, että näytät ulkoisesti poikkeavalta, ja raajasi asettuvat luonnollisesti luonnottomiin asentoihin, saa ihmiset ajattelemaan että tuollaisessa kropassa ei asu ainakaan äly tai muu emotionaalinen ajattelu. Lisäksi työnantajille varmasti nousee huoli siitä, kuinka kustannustehokasta on työllistää vammainen henkilö, ja mitä kaikkea lisätyötä se tuo työnantajalle tullessaan.


ELOKUINEN ILTA MUUTTI SUUNNAN

Selailin Facebookia autuaallisen tietämättömänä tulevaisuudestani. Kaikki oli auki. Tähtäimessä vain täyspudotus elämän virtaan. Halusin nähdä minne se minut johdattaa, kun en liikoja suunnittele.

Sosiaalista mediaa selaillessani eksyin Matrocks Oy:n viralliseen Facebook-profiiliin. Silmiini osui postaus, jossa kerrottiin yrityksen tarvitsevan tiimiinsä soveltuvaa tyyppiä, joka taitaisi avustajan työn. Fyysiset valmiuteni eivät siihen riittäisi, mutta koin että asennettani voisi pullottaa voimavaraksi muille vammaisuuden ja sairauksien kanssa eläville. Asiaa kuin asiaa kannattaa tarkastella mahdollisimman monesta näkövinkkelistä. Olin kuullut Matrockseista jo aiemmin, ja tiesin heidän tekevän työtä vammaisten henkilöiden kanssa sekä esteettömyyden että kulttuurin parissa. Nämä asiat olivat itselleni arkipäivää. Lisäksi esteettömyys ja kulttuuri olivat asioita, jotka ovat olleet lähellä sydäntä aina ja tuntui miltei täydelliseltä yhdistää oman elämän tietotaito ja ammatillisuus keskenään. Takataskussani minulla oli koulutukset matkailun ja kulttuurin toimialoilta. Koin vahvasti että omakohtainen kokemukseni vammaisuudesta olisi heille eduksi. Yrityksestä huokui joustavuus ja elämänmakuinen työote, ja rohkenin ajatella, että he eivät välttämättä näkisi vammaisuuttani työllistymisen ongelmana. Jaoimme selvästi yhteisen ideologian siitä, että vammaisuus voisi olla yksi yrityksen valttikorteista. Tämä ideologia istui itseeni kuin nakutettu, joten päätin vakuuttaa itseni ja heidät. Lähetin heille vapaa-muotoisen haun, jossa kerroin kuka olen ja mitä osaan. Hakemukseni viimeiset kappaleet olivat ideariihtä siitä, mikä roolini voisi yrityksessä olla niin että se nojaisi mahdollisimman tukevasti persoonaani ja osaamisalueisiini. Mitään sellaista työnimikettä, johon minut olisi voitu suoraan istuttaa, ei ollut.  Sitäkin vahvemmin näin yhteistyön mahdollisuuksia ja halusin aidosti kuulua heidän joukkoonsa.


ITSEENSÄ USKOMINEN KANNATTAA AINA

Itseensä uskominen ei ole aina se helppo tie, mutta se tuottaa tulosta. Pitää luottaa itseensä ensin, että joku toinen voi luottaa sinuun. Pitää näyttää omat heikkoutensa ja vahvuutensa, jotta joku toinen voi nähdä ne. Pitää olla ihminen ihmiselle, jotta joku voi tulla sinua vastaan. Tämä pätee niin elämässä kuin työelämässäkin. Minä uskoin itseeni, näytin vahvuuteni ja heikkouteni, ja mikä tässä kaikessa herättää suurinta kiitollisuutta, on se, että minua vastaan tultiin. Osoituksena työnantajani avoimuudesta ja esimerkillisestä asennoitumisesta vammaisuuteen takataskussani komeilee nyt tiedottajan sekä luovan vapaa-ajan ohjaajan vakituinen työsopimus. Nyt on kulunut kuusi kuukautta työsuhteen alkamisesta, ja matka on ollut antoisa. Matkaan on mahtunut oivaltavaa onnistumista, osuvia oppeja, peiliin katsomista ja ongelmatilanteiden ratkomista. Valehtelisin jos väittäisin että itse olisin täydellinen paketti. Ei suinkaan. Kun tämä on ensimmäinen pidempiaikainen työsuhde, on pitänyt laittaa jäitä hattuun ja tunnistaa milloin on oikea aika innostua ja milloin ei. Ideoita kun on paljon, niin herkästi piirtää kerralla liian laajoja ääriviivoja toiminnan kehittämisen suhteen. Luova idealisti on pudonnut maan pinnalle jo moneen kertaan. On vapauttavaa todeta, että asioihin voi vaikuttaa, ja muutokset tapahtuvat palanen kerrallaan. Kaikki mulle – heti nyt -ihmisenä tietenkin välillä sortuu ihannoimaan sitä mahdollisuutta, että vain minä voisin pelastaa koko maailman heti huomenna. Niin se ei mene, vaan siihen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä, jota tämä työ on minulle opettanut.


SANAVALMIS JA MUUTOSJANOINEN MATROCKSI

Seisoessani rinta rottingilla Matrocksien riveissä haluan valaa uskoa asenteiden hitaaseen muuttumiseen ja vammaisten työllistymisen mahdollisuuksiin. Haluan omalla työlläni vaikuttaa työnantajien ja ympäröivän maailman asenteisiin vammaisuutta kohtaan. Siitä pitää puhua rohkeasti asioiden oikeilla nimillä, jotta tietoisuus lisääntyy. Väitän että ihmiset suhtautuvat negatiivisesti ja tökerösti tietämättömyyttään. Kun uskallamme puhua suoraan siitä, miksi käytämme apuvälineitä tai mikä toimintakyvyssämme eroaa normaalista, on tätä kaikkea helpompi muiden ymmärtää, ja näin vammaisuus muuttuu pikkuhiljaa inhimillisemmäksi käsitteeksi ja vammaiset ovat vain osa muuta ihmisryhmää. Esteettömyyden osalta haluan tulevaisuudessa nähdä, kuinka asenteella, avuliaisuudella ja avoimella mielellä voidaan rakentaa fyysisesti rajoitteeton yhteiskunta. Se ei tarvitse isoja investointeja, vaan se tarvitsee avoimen ja mahdollistavan mielentilan. Tahdonvoimalla taittuu sitten loput. Jos ei löydä tahtoa muuttaa mitään, niin se ei myöskään muutu. Jokainen meistä voi muuttaa asennettaan jo tänään ja olla mukana rakentamassa meille kaikille tasa-arvoisempaa huomista.

Täytyy todeta että vammaisuuden näkyväksi tekeminen on asia, joka vie mennessään.  Tässä nyt päästiin raapaisemaan pintaa, mutta mitä löytyy pintaa syvemmältä? Ihminen joka haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi. Vammaisuuden kohtaamisen taito, Mikä se sellainen on? miten se näkyy työllistymistä ohjaavissa palveluissa? Miten näkisi potentiaalia rajoitteiden sijaan?  Näistä lisää seuraavassa postauksessani.

Kirjoittanut Emilia Mäkiranta

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------